Mulla on elämässä paljon hellyyttä. Hellää kohtaamista ihmissuhteissa. Tämä tuntuu nyt tosi tärkeältä asialta tajuta ja sanallistaa.
En tiedä, voiko sellaisesta jopa elämien mittaisesta tragediasta edes vapautua ilman jonkinlaista kokemusta hellyyden vastaanottamisesta. Aika mahdottomalta se ainakin äkkiseltään tuntuisi.
Ihan viime vuosina on ajoittain ja kannattelevan elämäntilanteen siivittämänä auennut ikkuna tragediasta luopumiseen ja eräänlaiseen sisäiseen sovintoon. Yhdistymiseen, tai ilosanomaan, kuten kokemusta esimerkiksi kristillisessä perinteessä saatettaisiin kuvata.
Ikkuna tuntuu olevan tässäkin hetkessä läsnä ja vähintään puoliksi auki. Ilman pakkoa.
Ehkä tätä helpottaa sekin, että löydän ympäriltäni juuri nyt kohtuullisen vähän sosiaalista riuhtomista ja yleistä pinnettä. Ja sitä vastoin monia ymmärryksen tiloja. Katkeruudella ei ole liikaa, mistä tarrata kiinni.