Olen katsellut näitä Oulun kuvioita ja maisemia vielä entistä enemmän nyt kun muutin myös oman kotini tänne. Uusi kotikaupunki on avautunut kehkeytyvällä tahdilla – tavalla, jolla suuret muutokset tuntuu tässä iässä viisaaltakin ottaa vastaan.
Jostain syksyn lehtien alta on nostanut päätään myös vanha rakas harrastukseni valokuvaus. On tavallaan yllättävää, miten se oli päässyt uinahtamaan näinkin pitkään, kun kuvausretket solahtavat niin luontevasti päivieni muihin virtoihin. Etenkin jostain pyöräilyn ja keruureissujen välistä on löytynyt jo pitkäänkin sopiva kolo kamerapuuhille.
Mutta ehkä uudelleen inspiroitumiseen tarvittiin sille luontevan tilan lisäksi tämä tuore elämänpiirin ravistelu ja vähän muutakin sytykettä. Nuoren Voiman verkkolehdestä lukemallani Antti Nylénin esseellä ‘Valokuvauksia – Seitsemän asemaa Maunulassa‘ on ollut kipinän iskemisessä iso rooli. Essee on joitakin vuosia vanha, mutta kuvallisen kulttuurin reflektiossaan kenties ajankohtaisempi kuin koskaan. Nylénin tekstin pääväittämiä on, miten tärkeää olisi muistaa uusimman teknologisen aallon lähes tai täysin näkymättömiin peittämät tekemisen tavat ja muutenkin katsoa sen luoman todellisuuden läpi.
“Valokuvauksissa on totisesti valinnanvaraa. Jo se, että me edes yritämme muistaa kaikki ne valokuvaukset, jotka tekniikan yksisilmäinen ”kehitys” haluaa julistaa vanhoiksi ja huonoiksi ja unohtaa, ja katsomme niitä uteliaina, mietiskelemme, mitä me voisimme niillä tehdä… Jo se auttaa meitä säilymään käyttäjinä. Jo se estää meitä muuttumasta käytettäviksi.”
Nopea, välitön ja valtavalla kuvamäärällään pilvipalvelinten tallennustilat täyttävä älypuhelinkuvaus on tässä hetkessä maailmanlaajuisesti vallitsevin valokuvauksen muoto*. Tämä massamittainen valokuvaus oli ehtinyt muodostumaan minullekin, Nyléniä mukaillen, kulttuuriseksi “uudeksi luonnoksi”, joka häivytti näkyvistä vaihtoehtoiset tavat kuvien ja kuvauksen hahmottamiseen. Valokuvista oli tullut kokemusmaailmassani suurelta osin suhteellisen merkityksetöntä tapettia, josta itsessään en ole osannut olla pitkään aikaan kovin kiinnostunut – eikä generatiivisen tekoälyn viimeaikaisin vaikutus kuvalliseen viestintään ole tietenkään auttanut asiaa.
Esseen seitsemän kirjallista tuokiokuvaa piirsivät näkyviin erilaisten valokuvausten kirjon, jotka kaikki ovat edelleen läsnä ja aivan käden ulottuvilla. Se auttoi minua löytämään oikeastaan jo lähes parikymmentä vuotta vanhan suhteeni valokuvaukseen eräänlaisena avarana ympäristössä olemisen tapana. Hitaan ja kontemplatiivisen valokuvauksen, joka kutsuu katseen ja ajatuksen todella ulos kohti maailmaa ilman jatkuvasti taustalla pyörivää toimituksellista prosessia ja uuvuttavaakin itsetietoisuutta.
Sittemmin olenkin pyöräillyt ympäri kaupunkia, metsäreittejä, pitkin jokivartta, järvien ja meren rannalle, läpi kauniiden ja keskeneräisten lähiöiden – ja luonut niihin suhdetta parhaimmillaan huumaannuttavasta vapaudesta käsin.
“Valokuvaa tiiliseinää ja asfaltin rakosista kasvavaa ruohoa, pilviä, puiden pitkiä sormia. Mitä vain.
Kuvaa silkasta huomaamisen ilosta.
Se on vallankumouksellinen, voittoisa tunne.
Mutta ei se mitään muuta tai mullista. Se vain muistuttaa, huomauttaa, palauttaa järkiin.”
Omien kuvausretkieni työkaluna toimii Panasonic DMC-GX80 -digikamera, joka edustaa valokuvauksen pitkän jatkumon tuoreinta ja siten sen vähiten lihallista päätyä. Ennen mahdollista siirtymää prosessiltaan vielä hitaampaan filmikuvien maailmaan olen pyrkinyt tuomaan analogisen askeltamisen tahtia myös digikuvaukseen kuvaten pääasiassa kameran manuaaliasetuksilla ja käyttäen suhteellisen pientä muistikorttia. Haluan pitää siinäkin mukana tietoisten valintojen tekemisen.
Seuraavaksi lukulistalta löytyy Nylénin ‘Johdatus filmiaikaan – Kirjoituksia valokuvaamisesta’, jolta uskallan siltäkin odottaa vielä uutta innoitusta valokuvauksen ja muun luovan tekemisen alueille.
* Digital Camera World: Only 7.5% of photos are taken with cameras – phones now rule photography (2023): www.digitalcameraworld.com/news/rip-cameras-925-of-photos-are-now-taken-with-smartphones