Villiyrttien, marjojen ja sienten keräily on poikinut satokausiruokien ja säilykkeiden lisäksi elämään muutakin. Keräilyyn liittyvä kaupunkiluonnossa kuljeskelu on nimittäin kuin vaivihkaa myös muuttanut suhdettani kaupunkitilaan ja ylipäätään kaupunkilaisuuteen.
Yksi suurimmista havahtumisistani on ollut, miten kaupungista paljastuu valtavasti uutta fyysistä, sosiaalista ja henkistä tilaa totunnaisimpia liikkumisen, olemisen ja kaupunkitilan hahmottamisen tapojaan ravistelemalla. Kyse ei ole välttämättä niinkään kaupungin fyysisten marginaalien ja katveiden luotaamisesta kuin tuttujen – esimerkiksi kotipaikkani Tampereen keskustan – tilojen uudenlaisesta koodautumisesta ja käytöstä.
Keräily auttaa katsomaan kaupunkia enemmän luonnonympäristön näkökulmasta. Missä on laajempi vehreä alue ilman vieressä jyrisevää moottoriliikennettä ja minne suuntaan asutuksen hulevedet valuvat. Missä on välitöntä ympäristöään lämpimämpi tai viileämpi mikroilmasto, missä tietyille kasveille ja sienille suotuisia biotooppeja. Keruupaikkojen maaperän puhtautta nettiselvitellessä taas tulee ottaneeksi silmäyksiä kaupungin ekologiseen ja rakentamisen historiaan.
Keruupuuhiin kuuluu olennaisesti oleskeleva ja viipyilevä oleminen kaupunkiluonnon keskellä. Olen löytänyt sen tässä mitassaan itsekin juuri keräilyn myötä. Joitakin vuosia sitten luonnossa liikkumiseni koostui nykyistä enemmän reippailusta ja kuntoilusta samassa mentaalisessa putkessa kuin muukin arki. Luontoa katsoi A.W. Yrjänän CMX-sanoitusta mukaillen “kuin pahvikuvaa” sen juurevan kohtaamisen sijaan. Tässä hetkessä tuntuu vapauttavalta osata olla kotonaan ja rauhassa niin paljon useammassa kohtaa kaupunkia kuin ennen.
Hypoteesini on, että jos kokee oman kaupunkielämänsä rooleineen tavalla tai toisella ahtaaksi, lisätila ei välttämättä ole ainakaan fyysisessä mielessä kaukana. Minulle juuri keräilyharrastus on antanut tärkeän sysäyksen arvioida uudelleen monia ahtaaseen muottiin kangistuneita tapojani olla ja elää kaupungissa sekä synnyttää tilalle uutta omaehtoisempaa ja tilavampaa kaupunkilaisuutta.
Aiemmin pyörin temperamenttiini nähden aivan liikaa keskustan kiireessä ja kuhinassa, enkä osannut varata riittävästi aikaa levolle. Työelämässä yritin päästä tiloihin ja tilanteisiin, jotka olivat perustavallakin tavalla eri maailmoista kuin minulle oikeasti rakas ja tärkeä. Katsoin uraa ja elämässä eteenpäin menemistä aika kapeasta ja normatiivisesta näkökulmasta. Myös monet ihmissuhteeni olivat enemmän tai vähemmän kaltevalla pinnalla, kun en osannut hahmottaa, missä ja miten todella halusin itse olla. Elämässäni on tällä hetkellä aiempaa enemmän lepoa ja hengittävyyttä. Tuntuu ihanalta sallia itselleen runsas luonnossa vietetty aika ja vuodenkierron mukana eläminen. Keräily on myös osaltaan auttanut jättäytymään pois yleisestä kiireen ja suorittamisen myllystä. Ja vieläpä löytämään tästä pudokkuudesta rauhan. (En tunnista suoriltaan, kuinka paljon sosiaalinen kuplani sumentaa linssejä, mutta vaikuttaa siltä, että kaikenlaisiin vaihtoehtoisen elämäntavan välikköihin on nyt muuten yleistäkin tunkua.) Omat polut muuttuvat nopeasti yhteisiksi, kun riittävän moni vaihtaa kaistaa.
Monikriisin maailma tuottaa elämään monenlaista ahtautta. Se voi olla konkreettista tilan puutetta, kun sääilmiöt tuhoavat yhteiskunnallista infrastruktuuria ja ihmiset ja tavarat ohjautuvat uusille kapeammille väylille. Se voi olla kuumuuden ja fyysisen epämukavuuden tuomaa ahtauden kokemusta. Se voi olla myös ajattelun ja kuvittelun ahtautumista käsillä olevan nykyhetkeen ohuuteen, kun tulevaisuudelta ei uskalla liikoja toivoa.
Luonnon prosessien seuraaminen ja niistä oppiminen on antanut minulle tässä ajassa valtavasti lohtua. Keräily on sekin eräänlaista luonnonmukaista resurssitehokkuutta, joka kartoittaa uusia ekologisia lokeroita ja elintilaa ahtaammaksi käyneessä maailmassa. Ranskalainen filosofi ja antropologi Bruno Latour kirjoittaa, kuinka me kaikki olemme murrosajan maailmassa osa suurta muuttoliikettä – myös silloin kun pysymme näennäisesti aloillamme. Koko jalkojemme alla oleva ekologinen maaperä on nimittäin liikkeessä. Vehreämpiä mantuja ei ole mahdollista lähteä haikailemaan määräänsä enempää jostain muualta, kun koko planetaarinen järjestelmä hakee kriisin kautta tasapainoa. Monen osaksi jääkin tavalla tai toisella pärjätä siinä ympäristössä, johon oma elämänpiiri ja sen kiinnikkeet ovat kasvaneet. Tilan löytäminen paikallisuuden väleistä, marginaaleista ja uusista ekologisista lokeroista on tällöin, ellei välttämättömyys, niin yksi olennainen keino hyvän elämän elämiseen tulevaisuuden maailmassa. Minua se on auttanut luomaan hengittävämmät, levollisemmat ja nautinnollisemmat elämänpuitteet jo nyt.