Saa olla kierroksia…

  • Menneisyys ja tulevaisuus Suomen kartalla

    ElÀmÀnpiiriini vakiintui uuden ihmissuhteen ja muutaman siitÀ seuranneen kÀÀnteen myötÀ minulle aiemmin suhteellisen tuntematon kaupunki pohjoisesta.

    Ouluun tutustuminen on avannut uusia ajattelun ratoja ja tuonut elÀmÀÀni kiinnostavan reflektiopinnan suhteessa monella tapaa jo niin tuttuihin Tampereen kuvioihin. Olen havahtunut pohtimaan muun muassa ajan kerrostumia Suomen kartalla. SitÀ miten sekÀ henkilökohtaisessa elÀmÀssÀ ettÀ laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa maantieteellisiin sijainteihin voi kiinnittyÀ myös kokemus niiden paikasta ajassa.

    Pohjois-Pohjanmaalla on nimittĂ€in yllĂ€ttĂ€vĂ€llĂ€kin tavalla lĂ€snĂ€ joiltain osin samankaltainen luonto ja sĂ€vyjĂ€ lapsuuteni Kainuun kylĂ€reissuilla aistimistani mielenmaisemista. Maantieteellinen vĂ€limatka ei tosiaan ole pitkĂ€, vaikka edellistĂ€ leimaavatkin meren lĂ€heisyys ja lakeuden pellot, jĂ€lkimmĂ€istĂ€ jĂ€rvien halkomat metsĂ€iset vaarat ja kuivat kangasmetsĂ€t. SiitĂ€ huolimatta, ettĂ€ lapsuuteni varsinainen kotipaikka sijaitsi Kainuuta lehtevĂ€mmĂ€ssĂ€ ja sosiaalisesti pari kertaluokkaa vilkkaammassa Pohjois-Karjalassa, Oulussa on jotain syvĂ€llĂ€, ja joku rohkea voisi sanoa – kenties epigeneettisellĂ€kin, tasolla tuttua. Jostain syystĂ€ minusta on tuntunut hĂ€mmentĂ€vĂ€n luontevalta virittyĂ€ paikallisille taajuuksille tavalla, jota en ole koskaan pystynyt Pirkanmaalla tavoittamaan. TĂ€mĂ€ tuntuu jonkinlaiselta juurilleen palaamiselta sillĂ€ erotuksella, ettĂ€ eivĂ€thĂ€n oman elĂ€mĂ€ni juuret tarkalleen ottaen pohjoisilla lakeuksilla ole. Sukujeni mahdollisista Oulun taustoista en taas ole tarkemmin perillĂ€.

    Elin parikymppisyyteni 2000-luvun ensimmĂ€isen vuosikymmenen eli nollarin ja 2010-luvun taitteen molemmin puolin. LĂ€ntisen ajan hengen suomalaisessa versiossa tuntui tĂ€llöin leijuvan ehkĂ€ vielĂ€ nykyistĂ€kin selvĂ€piirteisemmin yksisuuntainen nuoli pohjoisesta etelÀÀn ja idĂ€stĂ€ lĂ€nteen. Menneisyyden ja tulevaisuuden aikajana kulki Vaara-Suomen salomailta ohi laajan Saimaan ja pysĂ€htyi jonnekin Pirkan- tai Uudenmaan tietĂ€mille. Itse pÀÀtin seurata tulevaisuuteni kuvia Tampereelle ja vielĂ€pĂ€ kahteen otteeseen. Nuoruuden tyrskyt kun heittivĂ€t minut ensiyrittĂ€mĂ€llĂ€ pahasti karille ja palasin opintojen ja yleisen toipumisen perĂ€ssĂ€ muutamaksi “vĂ€livuodeksi” Joensuuhun.

    Halusin virittyÀ nuoressa aikuisuudessani nimenomaan etelÀisen Suomen sosiaalisiin kulttuureihin, elÀmÀnmenoon ja olemisen rytmiin. Haastavuudessaankin uudet sosiaaliset tilat tuntuivat suunnalta, johon oli vain mentÀvÀ. Aloin painamaan piiloon habitukseni leppoisia ja pehmeitÀ puolia, joiden kanssa minulla oli ItÀ-Suomessa ollut luontevaa olla. Ne tuntuivat tulevan Pirkanmaalla jollain erityisellÀ tavalla esiin sekÀ hyvÀssÀ ettÀ pahassa. Sosiaalista vaikutelmaa rakensi toki myös vielÀ tuolloin vahvempi pohjoiskarjalainen murteeni. Etenkin toimistotyöelÀmÀssÀ ja virallisissa yhteyksissÀ vaikutti saavan useimmiten enemmÀn uskottavuutta ja tilaa, jos pystyi jollain kokonaisvaltaisella tavalla suoristamaan ja virtaviivaistamaan olemustaan. Suomalainen asiantuntija puhuu edelleen enimmÀkseen nk. yleisvantaata, eikÀ rönsyile tai elehdi liikaa.

    Oman temperamentin puolien vÀÀrĂ€nlaisesta sÀÀtelystĂ€ syntyy kitkaa, joka saattaa kertautuessaan muodostua yllĂ€ttĂ€vĂ€nkin suureksi kuormitustekijĂ€ksi. Tunnistan sen entistĂ€ selvemmin nyt viettĂ€essĂ€ni paljon aikaa Oulussa, jossa leppoisalle ja kursailemattomalle olemiselle vaikuttaa olevan sosiaalisesti suhteellisen hyvin tilaa. Aivan kuin jokin pitkÀÀn matalalla intensiteetillĂ€ vaivannut tulehdustila olisi poissa. Se herĂ€ttÀÀ helpotuksen tunteen lisĂ€ksi myös vĂ€hĂ€n hassun kysymyksen: Onko minulla todella lupa tĂ€llaiseen kokemukseen, tĂ€llaiseen vĂ€ljyyteen? Kuin astuisin ulos jonkinlaisesta suuremmasta tarinasta, joka on varmalla kĂ€dellĂ€ viitoittanut aiemmin kuvailemani selvĂ€n suunnan kohti etelĂ€n keskuksia ja luonut epĂ€mÀÀrĂ€isen pakon mukautua minulle ei-luonteenomaiseen olemisen tapaan ja rytmiin. IkÀÀnkuin olisin pohjoiseen ja sen kulttuurien pariin matkaamisen myötĂ€ kulkemassa jollain erikoisella tavalla myös vastavirtaan ajassa – ainakin, jos tĂ€ltĂ€ menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suunnat kartalle piirtĂ€vĂ€ltĂ€ edistyskertomukselta kysytÀÀn.

    Tuntui tÀrkeÀltÀ saada huomata nÀinkin selvÀsti, miten kulttuuriset tarinat ovat vaikuttaneet asuinpaikkaan liittyviin elÀmÀnvalintoihini ilman, ettÀ olen osannut niitÀ isommin kyseenalaistaa. Ja kuinka ne eivÀt aina kovin hyvin palvele henkilökohtaista hyvinvointia ja ihmisenÀ toteutumista, tai laajemmassa kuvassa mielekkÀÀn paikan löytymistÀ osana ihmisten ja muun elonkehÀn yhteisöÀ.

    Mietinkin nyt, millaisia erilaisia keinoja nÀiden tarinallisten pohjavirtausten yhÀ parempaan tunnistamiseen on olemassa. Siten voisi ehkÀ huomata lisÀÀ tÀssÀ tekstissÀ kuvatun kaltaisia nivelkohtia, jotka tarjoavat mahdollisuuden irtautua vanhentuneista kaavoista ja rakentaa tilalle uutta ja tÀssÀ ajassa elinvoimaisempaa. Totunnaisuuksia ravistelevat kulttuurielÀmykset, ajan kuvaa penkova filosofia ja ylipÀÀtÀÀn ennakkoluuttomalle ajattelulle altistuminen lienevÀt joitain tÀlle retkelle sopivia evÀstyksiÀ?

  • En tiennyt ettĂ€ osaisin

    vÀlillÀ, kun mÀ katson sua
    tai vaikka kuvaakin susta,
    mussa vÀlÀhtÀÀ niin lÀpikotainen samalla puolella olemisen tunne

    etten ole tiennyt
    tai osannut odottaa,
    ettÀ ketÀÀn ihmistÀ sillÀ tavalla kykenisin katsomaan

  • KerĂ€ily on muuttanut suhdettani kaupunkiin

    Villiyrttien, marjojen ja sienten kerÀily on poikinut satokausiruokien ja sÀilykkeiden lisÀksi elÀmÀÀn muutakin. KerÀilyyn liittyvÀ kaupunkiluonnossa kuljeskelu on nimittÀin kuin vaivihkaa myös muuttanut suhdettani kaupunkitilaan ja ylipÀÀtÀÀn kaupunkilaisuuteen.

    Yksi suurimmista havahtumisistani on ollut, miten kaupungista paljastuu valtavasti uutta fyysistĂ€, sosiaalista ja henkistĂ€ tilaa totunnaisimpia liikkumisen, olemisen ja kaupunkitilan hahmottamisen tapojaan ravistelemalla. Kyse ei ole vĂ€lttĂ€mĂ€ttĂ€ niinkÀÀn kaupungin fyysisten marginaalien ja katveiden luotaamisesta kuin tuttujen – esimerkiksi kotipaikkani Tampereen keskustan – tilojen uudenlaisesta koodautumisesta ja kĂ€ytöstĂ€.

    KerÀily auttaa katsomaan kaupunkia enemmÀn luonnonympÀristön nÀkökulmasta. MissÀ on laajempi vehreÀ alue ilman vieressÀ jyrisevÀÀ moottoriliikennettÀ ja minne suuntaan asutuksen hulevedet valuvat. MissÀ on vÀlitöntÀ ympÀristöÀÀn lÀmpimÀmpi tai viileÀmpi mikroilmasto, missÀ tietyille kasveille ja sienille suotuisia biotooppeja. Keruupaikkojen maaperÀn puhtautta nettiselvitellessÀ taas tulee ottaneeksi silmÀyksiÀ kaupungin ekologiseen ja rakentamisen historiaan.

    Keruupuuhiin kuuluu olennaisesti oleskeleva ja viipyilevĂ€ oleminen kaupunkiluonnon keskellĂ€. Olen löytĂ€nyt sen tĂ€ssĂ€ mitassaan itsekin juuri kerĂ€ilyn myötĂ€. Joitakin vuosia sitten luonnossa liikkumiseni koostui nykyistĂ€ enemmĂ€n reippailusta ja kuntoilusta samassa mentaalisessa putkessa kuin muukin arki. Luontoa katsoi A.W. YrjĂ€nĂ€n CMX-sanoitusta mukaillen “kuin pahvikuvaa” sen juurevan kohtaamisen sijaan. TĂ€ssĂ€ hetkessĂ€ tuntuu vapauttavalta osata olla kotonaan ja rauhassa niin paljon useammassa kohtaa kaupunkia kuin ennen.

    Hypoteesini on, ettÀ jos kokee oman kaupunkielÀmÀnsÀ rooleineen tavalla tai toisella ahtaaksi, lisÀtila ei vÀlttÀmÀttÀ ole ainakaan fyysisessÀ mielessÀ kaukana. Minulle juuri kerÀilyharrastus on antanut tÀrkeÀn sysÀyksen arvioida uudelleen monia ahtaaseen muottiin kangistuneita tapojani olla ja elÀÀ kaupungissa sekÀ synnyttÀÀ tilalle uutta omaehtoisempaa ja tilavampaa kaupunkilaisuutta.

    Aiemmin pyörin temperamenttiini nÀhden aivan liikaa keskustan kiireessÀ ja kuhinassa, enkÀ osannut varata riittÀvÀsti aikaa levolle. TyöelÀmÀssÀ yritin pÀÀstÀ tiloihin ja tilanteisiin, jotka olivat perustavallakin tavalla eri maailmoista kuin minulle oikeasti rakas ja tÀrkeÀ. Katsoin uraa ja elÀmÀssÀ eteenpÀin menemistÀ aika kapeasta ja normatiivisesta nÀkökulmasta. Myös monet ihmissuhteeni olivat enemmÀn tai vÀhemmÀn kaltevalla pinnalla, kun en osannut hahmottaa, missÀ ja miten todella halusin itse olla. ElÀmÀssÀni on tÀllÀ hetkellÀ aiempaa enemmÀn lepoa ja hengittÀvyyttÀ. Tuntuu ihanalta sallia itselleen runsas luonnossa vietetty aika ja vuodenkierron mukana elÀminen. KerÀily on myös osaltaan auttanut jÀttÀytymÀÀn pois yleisestÀ kiireen ja suorittamisen myllystÀ. Ja vielÀpÀ löytÀmÀÀn tÀstÀ pudokkuudesta rauhan. (En tunnista suoriltaan, kuinka paljon sosiaalinen kuplani sumentaa linssejÀ, mutta vaikuttaa siltÀ, ettÀ kaikenlaisiin vaihtoehtoisen elÀmÀntavan vÀlikköihin on nyt muuten yleistÀkin tunkua.) Omat polut muuttuvat nopeasti yhteisiksi, kun riittÀvÀn moni vaihtaa kaistaa.

    Monikriisin maailma tuottaa elÀmÀÀn monenlaista ahtautta. Se voi olla konkreettista tilan puutetta, kun sÀÀilmiöt tuhoavat yhteiskunnallista infrastruktuuria ja ihmiset ja tavarat ohjautuvat uusille kapeammille vÀylille. Se voi olla kuumuuden ja fyysisen epÀmukavuuden tuomaa ahtauden kokemusta. Se voi olla myös ajattelun ja kuvittelun ahtautumista kÀsillÀ olevan nykyhetkeen ohuuteen, kun tulevaisuudelta ei uskalla liikoja toivoa.

    Luonnon prosessien seuraaminen ja niistĂ€ oppiminen on antanut minulle tĂ€ssĂ€ ajassa valtavasti lohtua. KerĂ€ily on sekin erÀÀnlaista luonnonmukaista resurssitehokkuutta, joka kartoittaa uusia ekologisia lokeroita ja elintilaa ahtaammaksi kĂ€yneessĂ€ maailmassa. Ranskalainen filosofi ja antropologi Bruno Latour kirjoittaa, kuinka me kaikki olemme murrosajan maailmassa osa suurta muuttoliikettĂ€ – myös silloin kun pysymme nĂ€ennĂ€isesti aloillamme. Koko jalkojemme alla oleva ekologinen maaperĂ€ on nimittĂ€in liikkeessĂ€. VehreĂ€mpiĂ€ mantuja ei ole mahdollista lĂ€hteĂ€ haikailemaan mÀÀrÀÀnsĂ€ enempÀÀ jostain muualta, kun koko planetaarinen jĂ€rjestelmĂ€ hakee kriisin kautta tasapainoa. Monen osaksi jÀÀkin tavalla tai toisella pĂ€rjĂ€tĂ€ siinĂ€ ympĂ€ristössĂ€, johon oma elĂ€mĂ€npiiri ja sen kiinnikkeet ovat kasvaneet. Tilan löytĂ€minen paikallisuuden vĂ€leistĂ€, marginaaleista ja uusista ekologisista lokeroista on tĂ€llöin, ellei vĂ€lttĂ€mĂ€ttömyys, niin yksi olennainen keino hyvĂ€n elĂ€mĂ€n elĂ€miseen tulevaisuuden maailmassa. Minua se on auttanut luomaan hengittĂ€vĂ€mmĂ€t, levollisemmat ja nautinnollisemmat elĂ€mĂ€npuitteet jo nyt.

  • MetsĂ€stĂ€ kĂ€sin

    VÀrikÀs markkeripiirros rehevÀn puistikon takaa pilkistÀvÀstÀ kylÀstÀ.

    TÀmÀ piirros taitaa katsoa kohdettaan jonkinlaisesta varisperspektiivistÀ? Marginaalista keskustaan, metsÀstÀ kÀsin.

    Katse ihmisten yhteiskuntaan edes aavistuksen enemmÀn ulkopuolelta ja laajempaan elonkehÀÀn samaistuen on ollut tÀnÀ kevÀÀnÀ ajatuksissa paljon lÀsnÀ.

    EikĂ€ vĂ€hiten Bruno Latourin Matkalla maahan -teoksen siivittĂ€mĂ€nĂ€. Latourin teoretisointi ‘maasyntyisyydestĂ€’ vaihtoehtona mekanistiselle ja maasta irrallaan olevalle modernille jĂ€rkiajattelulle on saanut sisĂ€istyĂ€ muun elĂ€mĂ€n rinnalla. Elollisen ulkokohtaiseen tarkasteluun ehdollistunut mieli kun ei hetkessĂ€ taivu asentoon, jossa se todella nĂ€kisi itsensĂ€ osana elonkehĂ€n loputonta ja itseÀÀn uusintavaa luovuutta. Oma yksilöllisyys osana planetaarisia prosesseja. Tuntuu hyvĂ€ltĂ€ olla mukana tĂ€ssĂ€ uudenlaisen ympĂ€ristösuhteen vĂ€reilyssĂ€ ja aistia sitĂ€ myös ympĂ€rillÀÀn.

    Piirroksen löyhĂ€nĂ€ referenssinĂ€ Suzanne Valadonin maalaus ‘View from My Window in Genets (Brittany)’, piirustelun paikkana taas tuttu Onkiniemen Avoin ateljee.

  • HĂ€meenkatu

    Nopea, satunnainen katsekontakti HĂ€meenkadun lĂ€tĂ€köiden yli hyppiessĂ€ – ja on taas helpompi muistaa, ettĂ€ ollaan tÀÀllĂ€ yhdessĂ€. Mansen harmaan taivaan alla, tukkeentuneiden hulevesiviemĂ€reiden ajassa.

  • TyrnĂ€vĂ€

    Pajujen, raitojen, heinikon ja risukasojen monihaaraisessa runsaudessa on nautinnollista kuljettaa katsetta. Muotojen kirjo pistÀÀ mielen liikkeeseen.

    Kaikkiin suuntiin punkevan elÀmÀn keskellÀ tuntuu, ettÀ vihdoin omakin vereni virtaa ruumiin ÀÀrirajoille, hiussuonten alajuoksuille asti. ElÀmÀ ei asu enÀÀ ahtaassa kolossa, kytevÀnÀ pesÀnÀ jossain kehon jumisessa sopukassa. Se huokuu ja virtaa, syöksyy piehtaroimaan multaan, heinÀÀn, karikkeeseen ja kompostiin kuin vaikutelmien runsaudesta hullu koira. Tekisi mieli sukeltaa tÀhÀn maahan ja routaiseen maisemaan, syödÀ, juoda ja suodattaa sitÀ kuin ravitsevia vesiÀ ikÀvöinyt sinisten merten valas.

    KÀteni hamuavat kohti jÀisen kuoren alta esiin kaivettua huokoista kompostimultaa, kohti kytkeytymistÀ ja suurta kiertoa, paakku kerrallaan.

    Pyörittelen, ravistelen, erottelen, haron. Kuopsutan, rapsutan, kopistelen ja viskaan.

    Pikku atomi palaa kotiin.

  • MatkapĂ€ivĂ€kirjaa viime talvelta

    Mulla on elÀmÀssÀ paljon hellyyttÀ. HellÀÀ kohtaamista ihmissuhteissa. TÀmÀ tuntuu nyt tosi tÀrkeÀltÀ asialta tajuta ja sanallistaa.

    En tiedÀ, voiko sellaisesta jopa elÀmien mittaisesta tragediasta edes vapautua ilman jonkinlaista kokemusta hellyyden vastaanottamisesta. Aika mahdottomalta se ainakin ÀkkiseltÀÀn tuntuisi.

    Ihan viime vuosina on ajoittain ja kannattelevan elÀmÀntilanteen siivittÀmÀnÀ auennut ikkuna tragediasta luopumiseen ja erÀÀnlaiseen sisÀiseen sovintoon. Yhdistymiseen, tai ilosanomaan, kuten kokemusta esimerkiksi kristillisessÀ perinteessÀ saatettaisiin kuvata.

    Ikkuna tuntuu olevan tÀssÀkin hetkessÀ lÀsnÀ ja vÀhintÀÀn puoliksi auki. Ilman pakkoa.

    EhkÀ tÀtÀ helpottaa sekin, ettÀ löydÀn ympÀriltÀni juuri nyt kohtuullisen vÀhÀn sosiaalista riuhtomista ja yleistÀ pinnettÀ. Ja sitÀ vastoin monia ymmÀrryksen tiloja. Katkeruudella ei ole liikaa, mistÀ tarrata kiinni.

  • Syyskuun ensimmĂ€inen

    1.

    Ilahduttavaa löytÀÀ HelsingistĂ€ vakiintuneita omia paikkoja. Sinisen huvilan kahvilasta on muodostunut yksi tĂ€llainen – tarjoaahan se leppeĂ€n ilmavan pyörĂ€reissun vĂ€lipysĂ€hdyksen ja loppukesĂ€isessĂ€ illassa kutkuttavan kauniin nĂ€kymĂ€n Töölönlahden yli. TĂ€nne on hyvĂ€ tulla hengĂ€htĂ€mÀÀn isompienkin reissukamppeiden kera, kun fillarin saa kĂ€tevĂ€sti nojalle huvilan seinÀÀ vasten.

    2.

    MistÀ olen kuluneena kesÀnÀ nauttinut? No ainakin massiivisista, lÀhes puoli taivasta peittÀvistÀ kumpupilvistÀ.

    3.

    Aika tiukka siirtymÀ Oulun, Tampereen ja Helsingin kautta Fagervikiin noin vuorokauden sisÀllÀ. Matkaan kuuluu myös työpajan suunnittelua kohteena oleville pienille festareille. TÀmÀn takia levon ja tekemisen suhde onkin meinannut mennÀ pahasti metsÀÀn.

    Onneksi löysin sisĂ€ltĂ€ni rauhoittavan ja yksituumaista suorittamista kyseenalaistavan ÀÀnen “viimeistellĂ€ ehtii vielĂ€ huomennakin”. Ă„Ă€ni puhuu lĂ€heisen ja viisaan ihmisen tyynnyttĂ€vĂ€llĂ€ nuotilla – ja todella tuntuu tĂ€ltĂ€ toiselta ihmiseltĂ€ osana omaa sisĂ€istĂ€ kokemustani. Oikeastaan ÀÀnen lisĂ€ksi nĂ€en myös hĂ€nen rakastavan ja pehmeĂ€llĂ€ tavalla lĂ€snĂ€olevan katseensa.

    VÀlittömÀn elÀmÀnpiirin merkittÀvÀt ihmiset tulevat niin helposti osaksi sisÀistÀ puhetta ja kerrontaa, osaksi sisÀistÀ perhettÀ. Ja kuinka tÀrkeÀÀ onkaan tÀllöin valita, ketÀ ja mitÀ sisÀlleen haluaa asumaan.

  • Poliittisena projektina # 1

    avartuminen ja avautuminen / perifeerinen katse / tilan tekeminen laidoille ja marginaaliin / mahdollisuuksien nÀkeminen nÀennÀisessÀ kaaoksessa / luova ja kokeileva kuljeskelu ajattelussa ja teoissa / ihmettely ja ihastelu / kierto- ja vastaliikkeet / asioiden ottaminen hyvÀllÀ tavalla tosissaan / heittÀytyvÀ ja kokonaisvaltainen kytkeytyminen vÀhintÀÀn johonkin itseÀ suurempaan

  • YhteisestĂ€ yksinolosta

    Olemme toistemme kanssa todellisuudessa silloinkin, kun vietÀmme aikaa yksin. TÀmÀ on ÀÀrettömÀn lohdullinen ajatus, vaikka myös siihen liittyvÀ vastuu voi tuntua ÀkkiseltÀÀn isolta.

    Seuraavassa muutama kysymys, joita itse kĂ€ytĂ€n tĂ€mĂ€n “yhteisen yksinolon reflektointiin.

    MillÀ tavoin olet toisten kanssa silloin, kun he eivÀt ole lÀsnÀ?

    Miten pitelet heitÀ mielessÀsi?

    Miten vaalit mielessÀsi toisia ihmisiÀ, heidÀn tilaansa ja yhteistÀ tilaanne?

    Kaltaiselleni paljon omaa palautumista ja lepoa tarvitsevalle tyypille tÀllaiset pohdinnat ovat nousseet erittÀinkin tÀrkeiksi.

    Nautin ihmisten seurasta, hyvistÀ keskusteluista ja laajasta ja syvÀstÀ kommunikaatioyhteydestÀ, kun sille on kaistaa auki. Toisaalta, levon tarpeistani johtuen joudun rajoittamaan fyysistÀ lÀsnÀoloa ja kommunikaatiota muiden kanssa ehkÀpÀ enemmÀn kuin jotkut toiset jakamisesta yhtÀlailla elÀvÀt, mutta laajemmalla stressinkestolla varustetut ihmiset.

    TĂ€mĂ€ taas synnyttÀÀ jĂ€nnÀÀ ristivetoa erilaisten yhdessĂ€ olemisen tapojen ja tasojen vĂ€lillĂ€ – ja aivan konkreettista kokemusta siitĂ€ kuinka paljon omassa sisĂ€isyydessÀÀn tehdyt, ja joskus hienovireisetkin, valinnat vaikuttavat yhteiseen aikaan.

  • YlijÀÀmĂ€

    1.

    Tunnen orastavaa ylijÀÀmÀÀ, sitÀ, ettei kaikki uppoakaan pakolliseen. KevÀÀn merkkejÀ vai onnistuneiden valintojen? EhkÀ molempia?

    2.

    YlijÀÀmĂ€ etsii suuntaa ja penkoo kaappeja, kodin ja mielen… talven ja stressin alta paljastuva ei ole aina kaunista.

    3.

    En enÀÀ niin kavahda kipua, joka silkan selviytymisen, suorittamisen, puristamisen ajan jÀlkeen aina nostaa pÀÀtÀÀn. Se tekee minussa tehtÀvÀÀ ja tuo kerta kerran jÀlkeen takaisin keskuuteen.

    4.

    Kuinka helppoa ja usein suorastaan pakonomaista on kadottaa itsensÀ kiiretuuban ja projektien tunnottomaan autuuteen.

    Ehken tee sitÀ nyt, tÀllÀ kertaa. Maltan mieleni ja annan kivun tehdÀ työtÀÀn. Se olkoon minun kevÀtlahjani.

  • Maaliskuun kahdestoista

    Onko mitÀÀn parempaa kuin olla osa suurta aaltoa?